Matti Huhtasalo vanhimman poikansa Jarin kanssa vuonna 1959     

klikkaa kuvaa matka jatkuu

Tuntoja Kakkurilammen rannalta

Isäni ja minä Ikaalisten Kilvakkalan kylän koti-rannassa. Eletään kesää 1959 ja vuosia on koossa yksi ja päiviä päälle.

Askel hoipertelee ja pystyssä pysyn juuri ja juuri kun isä kannattelee. Villainen peitto on levitetty maahan. Se tuoksuu mukavalle ja on lämmin suorastaan kuumottaa jalkojen alla. Isän ote on tukeva. Naurattaa. Kun katson yllä olevaa kuvaa tunnen todella peiton tuoksun. Tuoksu tulee kaukaa. Samoin tunnen peiton lämpimän pehmeän karheuden. Kuva on mustavalkoinen mutta muistan, että peitto oli vihreä ja harmaa.Rannassa oli sudenkorentoja vaikka niitä ei kuvassa näy. Jännittäviä pieniä helikoptereita taittuvine pyrstöineen. Ranta oli puille hyvä kasvu-paikka, missä riitti kosteutta. Puiden alla kasvoi vihreälehtisiä kirpeitä lehtiä, joita vanhemmalla iällä maisteltiin. Kakkurilampi oli syvä ja täynnä mutaa ja iilimatoja. Mustien juotikkaiden koti.

Lammessa asui näkki.

Kun lammen rannalla asuttiin, jo pienestä varoitettiin näkistä, joka voi viedä. Lampea pelättiin. Isän sylissä on kuitenkin turvallinen paikka eikä näkki voinut siitä viedä. Näkki oli lapsen mielessä pelottava olento.Sillä oli musta muoto ja pitkät kädet. Siksi rantaa tuli välttää. Älä mene rantaan, ettei näkki vie. Lapsen maailman raja kulkee aluksi vanhempien silmäin alla. Niin minunkin askeleitani vahdittiin tarkasti ja jos pääsin katoamaan näköpiiristä oli vanhemmillani huolena syvä musta lampi, johon taitamaton olisi vaipunut. Ihmisen elämä on uhanalainen. Mutta niin kiiltelee vauvan silmissä onni ja pyhä huolettomuus vielä tässä vaiheessa mistään pahasta. Mutta aikaa myöten hyvyys ja pahuus tulevat tutuksi. Näkki oli ensimmäinen paha.